vain varjosi tavoitin

Tällä kännykällä postaileminen on niin rasittavaa. Teen kunnon postauksen jos ja kun pääsen viikonloppuna kotiin ja koneelle.

vihaan mun kroppaa niin paljon, mutta aion kuihduttaa, kiduttaa ja näännyttää sen niin pieneksi, ettei jäljelle edes jää mitään mitä inhota. Mulla on hyvä draivi päällä, hymyilen tyytyväisenä kun muut ympärillä ahtaa itseensä karjalanpiirakoita voilla, juustolla, kinkulla ja kananmunalla ja itse järsin kuivaa näkkäriä enkä edes ole nälkäinen. Mä en tarvitse, mä en ANSAITSE ruokaa. Mulla on salaisuus, niin ruma että se tekee musta kauniin.

sanomatta sanaakaan

Ystävien ja sukulaisten tuomat herkut on lentäneet roskikseen, kunnes. Eilen vedin isän tuoman duellopussin, siis sellaisen ison. Miksi, en voi ymmärtää. Menin suihkuun oksentamaan mustia klönttejä itsestäni pihalle. Niin kauan ettei enää tullut, mutta silti tunsin miten niitä jäi sisälleni kerääntymään sitkeäksi ihraksi ympärille. Olin niin suunnattoman ahdistunut, että rikoin hehkulampun ja viiltelin. Veri on niin kaunista ja kipu suuri armahdus. Siiksi nukun nyt eristetyssä huoneessa. Ahdistus on jotain sanoinkuvaamatonta, se repii silmiä ja riehuu vatsassa, painaa kurkkua. En jaksa enää kauan, en ihan oikeasti jaksa. ainoa iloinen asia on että tänään oon syöny alle 300 kcal.  eihän mulla tässä elämässä muuta olekasn kuin laihdutus.

toivottavasti teillä menee paremmin<3

Antakaa mun vajota pimeyteen

Osaston lakanat tuoksuu mun mummolalta. Hengitän syvään ja matkaan mielessäni toiseen aikaan, valon vuosiin. Mulla on ikävä, niin ikävä sitä. Riemua. Odotusta. Iloa pienistä asioista.Tunnetta, että kaikki on mahdollista. Unta ilman lääkkeitä. Ruokaa ilman ahdistusta. Sileää ihoa käsivarsissa.

Oon syönyt täällä 500-800 kcal per päivä. Vihaan mun leveitä reisiä, maharöllykkää,lanneläskejä, paksuja käsiä... Vihaan jokaista läskikuutiota itsessäni! Miten voi oikeasti oksettaa itseään näin paljon. Mutta kaikki tulee muuttumaan. Haluan hallita kaiken, olla maidonvalkoinen ja linnunluinen, henkeäsalpaavan laiha itsehillinnän huipulla.

Osastolla

Huhhuh... Mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua. Mä kirjoitan tätä postausta kännykälläni osastolta. En yhtään tiedä et miltä tää teksti näyttää kun en osaa käyttää tätä ja en saa liitettyä kuviakaan. No kuitenkin, eilinen oli kamala päivä ja viiltelin (mistä olen onnistunut pysymään erossa jo useamman kuukauden). Sen seurauksena erinäisten vaiheiden ja tikkauksen kautta istun nyt täällä. En tiedä mitä ajatella. Olen niin väsynyt kaikkeen, elämään, enkä jaksaisi mitään. Haluan vaan olla maailman laihin keijukainen, irrottautua maallisista asioista. Täällä olo on siksi hyvä; ei kamalaa koulua, ei poikaystävää ja kavereita, ja mikä tärkeintä en pysty ahmimaan, vaan aion syödä todella vähän ja laihtua. Mä palaan kotiin monta kiloa kevyempänä. Aamen.

Kiitos kaikille ihanista kommenteista, tunsin oloni tervetulleeksi <3

Täällä taas ja entistä vahvempana

Heippa ihanat! Ensiksi anteeksi ihan todella paljon etten ole kirjottanut varmaan kuukauteen. Kaikenlaista on tapahtunut ja blogi tai laihdutus ei ole ollut päällimmäisenä mielessä... En nyt viitsi avautua enempää. Nyt kuitenkin päätin, että jatkan taas, ja entistä vahvempana! Haluan enemmäin kuin mitään muuta olla laiha, laihalaihalaiha, ja sen tavoitteen aion myös saavuttaa.

Olen ajatellut syödä n. 700-1000 kcal päivässä, koska jos syön vähemmän se menee enemmin tai myöhemmin ahmimiseksi. Nyt otan tasaisen ateriarytmin ja liikun paljon, kyllä se paino niinkin lähtee tippumaan. Oon varmaan lihonut kamalasti, en ole uskaltanut vaa'alle. Mä lupaan itselleni ja teille, että mä syön vähemmän, liikun enemmän, laihdun, kiinteydyn, kestän nälän, työskentelen tän eteen kaikkeni, annan ihan kaikkeni viimeiseen pisaraan ja muutun kammottavasta ryhävalaasta pelottavan laihaksi keijukaiseksi, jonka tuuli voisi viedä mukanaan.

Nyt on lokakuu, ja minusta näkee sen

"Mites sun syömistouhut on sujunut?" isä kysyy, kun me juostaan mustassa.
"Ihan hyvin..."
"Oot muistanu syödä kunnolla ja tarpeeks?"
"Joo."
"Varma kans?"
"Joo."

Epäileekö se jotain? Olen aina lavastanut syömiseni, ruoka on kadonnut kaapeista roskikseen, tuskin olen laihtunut näkyvästi. Ei se voi tietää. Vai voiko? Pelottaa. En halua että tähän puututaan.

Tänään en ole syönyt mitään. Enkä aiokaan. En saa. Isä lähti naisystävälleen onneksi meidän lenkin jälkeen, voin siis mennä vielä kävelemään. Täytyy kävellä kolme tuntia, ja puolitoista tuntia uupuu vielä. Haluan laihtua nythetiäkkiäsatakiloa haluan, olla, laiha! En kestä itseäni. En ole pystynyt käymään vaa'alla moneen päivään. Kunhan nyt saan muutaman paastopäivän taakseni, menen kyllä. Ja nyt, nyt mä lähden kävelemään.

Tunnesyöminen

Anteeksi pitkä hiljaiselo ja tuhannesti tervetuloa uudet lukijat!<3. Olen ollut poikaystäväni luona ja syönyt vaihtelevan epäonnistuneesti ja onnistuneesti. Tänään plakkarissa 600-800 kcal, vaikea arvioida.

Ajattelin kirjoittaa tunnesyömisestä. Aina kun olen surullinen, masentunut, tapahtuu jotain ikävää, jotain stressaavaa, jotain poikkeavaa, alan syömään paljon helpommin kuin muuten. Melkein kaikki sortumiseni ovat tätä tunnesyömistä. Jotenkin se ruoka lohduttaa, kaiken pahan, ruman ja huonon voi hetkeksi unohtaa, kun on ruokaa. Voi piiloutua maailmalta ja kuvitella olevansa se pieni tyttö, jonka maailmassa ei ole murheita, vain suklaavanukasta. Kuulostaako tutulta? Tietysti sitten jälkeenpäin tulee vain entistä huonompi olo... Kun on mennyt sortumaan. Pitäisi opetella käsittelemään tunteen sellaisinaan, eikä aina tulahduttaa niitä syömällä.