Nyt on lokakuu, ja minusta näkee sen

"Mites sun syömistouhut on sujunut?" isä kysyy, kun me juostaan mustassa.
"Ihan hyvin..."
"Oot muistanu syödä kunnolla ja tarpeeks?"
"Joo."
"Varma kans?"
"Joo."

Epäileekö se jotain? Olen aina lavastanut syömiseni, ruoka on kadonnut kaapeista roskikseen, tuskin olen laihtunut näkyvästi. Ei se voi tietää. Vai voiko? Pelottaa. En halua että tähän puututaan.

Tänään en ole syönyt mitään. Enkä aiokaan. En saa. Isä lähti naisystävälleen onneksi meidän lenkin jälkeen, voin siis mennä vielä kävelemään. Täytyy kävellä kolme tuntia, ja puolitoista tuntia uupuu vielä. Haluan laihtua nythetiäkkiäsatakiloa haluan, olla, laiha! En kestä itseäni. En ole pystynyt käymään vaa'alla moneen päivään. Kunhan nyt saan muutaman paastopäivän taakseni, menen kyllä. Ja nyt, nyt mä lähden kävelemään.

Tunnesyöminen

Anteeksi pitkä hiljaiselo ja tuhannesti tervetuloa uudet lukijat!<3. Olen ollut poikaystäväni luona ja syönyt vaihtelevan epäonnistuneesti ja onnistuneesti. Tänään plakkarissa 600-800 kcal, vaikea arvioida.

Ajattelin kirjoittaa tunnesyömisestä. Aina kun olen surullinen, masentunut, tapahtuu jotain ikävää, jotain stressaavaa, jotain poikkeavaa, alan syömään paljon helpommin kuin muuten. Melkein kaikki sortumiseni ovat tätä tunnesyömistä. Jotenkin se ruoka lohduttaa, kaiken pahan, ruman ja huonon voi hetkeksi unohtaa, kun on ruokaa. Voi piiloutua maailmalta ja kuvitella olevansa se pieni tyttö, jonka maailmassa ei ole murheita, vain suklaavanukasta. Kuulostaako tutulta? Tietysti sitten jälkeenpäin tulee vain entistä huonompi olo... Kun on mennyt sortumaan. Pitäisi opetella käsittelemään tunteen sellaisinaan, eikä aina tulahduttaa niitä syömällä.