Nyt on lokakuu, ja minusta näkee sen

"Mites sun syömistouhut on sujunut?" isä kysyy, kun me juostaan mustassa.
"Ihan hyvin..."
"Oot muistanu syödä kunnolla ja tarpeeks?"
"Joo."
"Varma kans?"
"Joo."

Epäileekö se jotain? Olen aina lavastanut syömiseni, ruoka on kadonnut kaapeista roskikseen, tuskin olen laihtunut näkyvästi. Ei se voi tietää. Vai voiko? Pelottaa. En halua että tähän puututaan.

Tänään en ole syönyt mitään. Enkä aiokaan. En saa. Isä lähti naisystävälleen onneksi meidän lenkin jälkeen, voin siis mennä vielä kävelemään. Täytyy kävellä kolme tuntia, ja puolitoista tuntia uupuu vielä. Haluan laihtua nythetiäkkiäsatakiloa haluan, olla, laiha! En kestä itseäni. En ole pystynyt käymään vaa'alla moneen päivään. Kunhan nyt saan muutaman paastopäivän taakseni, menen kyllä. Ja nyt, nyt mä lähden kävelemään.